Perunan haastattelu 7 / 23.10.2022
Perunan pitkä ja kuiva haastattelu nro 7
Kesä 2022 Helsingissä Suomen maaperällä oli ollut kuuma ja kuiva. Perunat kasvoivat maan pimennossa, taivaan alla.
Lokakuun alussa nostamani mukulat olivat pieniä mutta kauniita.
Emme ole jutelleet pitkään aikaan, ärhäkkä ystäväni.
Linda: Kuinka kesä sujui peruna-ystäväni?
Peruna: Se oli hyvin kuiva ja kuuma jälleen. Hiljainen. Sodan jyly kuuluu tänne asti vain silloin tällöin. Mutta kyllä se kuuluu. Tai oikeastaan enemmänkin tuntuu. Kun on mullassa, kuuluvuus on vähän erilaista. Tänä vuonna sato on niin pieni, että et kauaa eläisi tällä varannolla.
L: Siltä näyttää.
Sota häiritsee minuakin. Tuntuu kuin keskellä sydäntäni olisi kipeä kohta joka vaivaa minua. Minun on vaikea keskittyä. Tiesin että ihmiset ovat ristiriitaisia, mutta olen silti häkeltynyt siitä kuinka brutaalisti osa toimii, tappaa vaikka voisi luoda: Tuhoaa huoletta sen minkä toinen on rakentanut. Ei kukaan joka on synnyttänyt lapsen tähän maailmaan ja tietää kuinka paljon työtä, rakkautta ja vaivannäköä sekä onnea vaatii pitää ihmistaimi elossa aikuisikään asti – voi kai haluta tappaa toisen luomaa ihmistaimea tarkoituksella? Ja täysin turhan takia. Rumien miesten rumuuden tähden.
P: Oletko koskaan katsonut thangka-maalauksia?
L: Ai niitä tiibetiläisiä maalauksia joissa on maalattu erilaisia jumaluuksia, buddhia? Olen.
P: Toisista jumaluuksista lähtee sateenkaarenvärejä, vaaleanpunaiset pilvet täplittävät taivasta ja lempeä jumalolento istuu seesteisenä kukkaisistuimellaan.
Toiset jumaluudet tanssivat miekka kädessään veristen ruumiiden yllä tapetun irtipurtu pää suunpielestä roikkuen ja juovat verta pääkallokupista.
Realismia.
L: ?
L: ?
L: Ajattelin että ne ovat jonkinlaisia tietoisuudentilojen vertauskuvia. Mutta eivät olekaan vertauskuvia?
P: Niin. Katso ympärillesi.
Tiedän että olet miettinyt sukujuuriasi.
L: No niitäkin. Tämä sota nostaa ne ajatukset pintaan. Kärsimystä. Turhaa kärsimystä. Mietin Pultavan taistelua vuonna 1709 ja tätä päivää. Mietin tuhansia turhaan kuolevia nuoria ihmisiä ja heidän äitiensä kärsimystä. Mietin, miksi äidit eivät tapa diktaattoreita?
P: Vähän ristiriitainen ajatus sinulta…
L: En pysty parempaan!
Mietin esi-isääni Valentin Rossieria, joka säästyi hengissä tuossa kolmensadan vuoden takaisessa taistelussa ja sen jälkeen oli sotavankina Venäjällä kauan, kauan… Haluaisin puhua hänen kanssaan, mutta elämme eri ajoissa.
Haluaisin kysyä häneltä millaista se oli? Mitä he söivät sotatantereella, entä sotavankina? Oliko hän sairaana? Minkälaiset vaatteet hänellä oli? Oliko kylmä? Saiko hän koskaan yhteyttä perheeseensä? Miten hän tuli Venäjältä Suomeen? Kävellen?
Miltä se tuntui? Kuinka elämää jatketaan tuollaisen jälkeen?
P: Yhtä hyvin kuin voit puhua perunan kanssa, voit puhua kenen tahansa esivanhemman kanssa. On tavallaan kyse samasta taajuudesta…
L: Miten sodankäynnin voi lopettaa? Mistä nousee moinen hulluus ihmisten keskelle??? Onko kyseessä jonkinlainen myrkytys, poikkeama normaalijärjen ja -sydämen olotilasta???
Tehkää jotain! Tieteen tekijät! Voisiko diktaattoreiden bakteerikantoja tutkia ja saada selville, onko niissä jotain poikkeavaa. Sitä kautta ehkä voisi…
P: Mitä? Säädellä bakteerikantojen avulla ihmisen mielentiloja ja luonteenpiirteitä, käytöstä? Ja olisi olemassa jonkinlainen taulukko jossa lukisi millä välillä jokin on normaalia? Kuulostaa aika rajulta kajoamiselta ihmisen biologiaan.
L: Mutta jos sillä voisi…
P: Mitä? Kontrolloida ihmisiä niin että mitään ennalta-arvaamatonta käytöstä ei tulisi ilmi? Kuulostaa vähän vaaralliselta. Kuulostaa aika rajulta rodunjalostukselta myös.
L: Vastustan toki diktatuureja! Mutta jos minä olisin diktaattori, koettaisin ainakin luoda diktatuurin jossa luontoa ei tuhota ja resurssit jaetaan tasaisesti ihmisten kesken ja ..
Peruna: Missäs kohtaa tuossa ”luontoa ei tuhota ”-menee raja? Ja kenen kannalta? Mieti nyt vähän ihan siltä kannaltakin kenen kanssa puhut ja mitä syöt.
L: …
L: No palataan sitten 1700-luvulle. Se oli rajua aikaa. Suuria mullistuksia. Perunatkin saapuivat Suomeen osin sodasta palaavien sotilaiden mukana.
Joten sinun tarinasi alkaa täällä maantieteellisellä alueella samoihin aikoihin kuin minun sukunimeni tarina - joka saapui Suomeen kun Valentin Rossier aloitti elämänsä täällä sodan jälkeen.
P: Niin, me olemme kaikki vaeltajia. Ja olemme sukujemme myötä olleet muuttamassa tätä multaplänttiä, yhä muutamme – kuten kaikki muutkin tätä möyhentävät olennot. Ja kaikki kietoutuu kaikkeen. Olethan osa montaa muutakin sukulinjaa – joiden nimet ovat painuneet unholaan… ennen nimiäkin…
L: Mietin ihmisten kärsimystä ja elämän arvaamattomuutta.
Eräs sukupuuni Roschier toimi kirkkoherrana Lemillä 1800-luvulla. Hän muun muassa koetti edistää kansankirjaston syntyä ja kirjoitti siitä aloitteen. Hän myös edisti perunan viljelyä paikkakunnalla, siihen nimittäin kohdistui paljon ennakkoluuloja.
Yritin hahmottaa miten tämä sukuhaara juontui omaani kunnes tajusin että ei mitenkään muuten, kuin yhteisten esivanhempien kautta, sillä hänen elämänsä päätti punatauti. Ensin siihen kuolivat vuorotellen kaikki tuolloin elossa olleet viisi lasta ja lopulta hän itse. Vaimo jäi henkiin, yksin. Suku sammui.
Tuokin sairaus olisi nykypäivänä sairaalassa hoidettavissa. Ja toisaalta se on aivan yleinen kuolinsyy köyhissä maissa tällä hetkelläkin.
Turhaa kärsimystä! Mutta Lemistä tuli perunaa viljelevä paikkakunta, tiedä sitten liittyikö häneen. Aion koettaa saada käsiini Lemin punanen - siemenperunaa ja viljellä sitäkin. Anteeksi että puhun vain omista asioistani. Nämä säikeet kietoutuivat yhteen.
P: Suht yleinen ilmiö kanssasi.
L: Mitä sinulle kuuluu?
Oletko ollut yksinäinen?
P: Kysyt perunalta! Enhän minä ole koskaan yksinäinen. Kasvan ryhmissä, makaan kasoissa. Maan alla on suht eloisaa porukkaa. Toki silloin tällöin olen yksinäinen. Ehkä se on jonkinlainen kosminen tunne.
Tutustuin vastikään uuteen kaveriin, Rämeen olentoon. Voitko uskoa, että vasta tapasimme, vaikka meillä on niin paljon yhteistä?
L: Tarkoitatko sitä superkuuluisuutta, Alan Mooren Rämeen olentoa*?
P: Sama kaveri.
L: Voitko uskoa, että minäkin vasta tutustuin häneen! Aloitin lukemisen eilen ja olen vasta sivulla 111 eli en ole edes lukenut kirjaa loppuun!
P: Jaa no, minä en ole hänestä lukenut, tunnemme maan kautta. Hengasimme kesällä.
L: Hengasitte? Siis mitä te teitte?
P: Käytiin Isosuolla Vantaalla. Ja Plantagenissa. Ei täällä ole kovin paljon paikkoja joissa voi liikkua vapaasti hirviön kanssa - kaikki on niin säädeltyä ja valossa - varsinkin Suomen kesäyössä.
Maattiin kesäisellä palstalla, kerättiin punkkeja. Välillä seuraan liittyi pikkukoira. Vaihdettiin punkkeja. Fiilisteltiin multaa. Kuunneltiin musiikkia.
L: Mitä musaa??????
P: Ristoa. Buffy Sainte-Marieta.
(* Rämeen olento - sarjakuvasarjan Alan Mooren kirjoittamat osat).